Kulta

Kuvassa on yksi mun rakas tyttöni orpolasta. Kuvan otin kun pikkuinen oli ollut muutaman viikon sairaalassa ja oli palannut takaisin orpolaan. Kun hän joutui sairaalaan,kuumeen takia,ajattelin,että tämä totinen ja sairas lapsi on saatava nauramaan. Hän oli aina totinen ja vain tuijotti ja toisen käden sormet olivat aina jotenkin 'solmussa'. Oikaisin sormet mutta pian ne olivat taas rutussa ja melkein nyrkissä. Yksi vapaaehtoinen arveli,että tyttö on ehkä jotenkin jälkeenjäänyt eikä kehity. Hän oli tässä vaiheessa noin 7kk.

Aloitin lapsen sylityksen ja rakastamisen. Joka päivä kerroin hänelle miten hän on ihana tyttö ja halin ja pusuttelin. Tytöstä tuli minulle tärkein hellimisen kohde vaikka muutkin ovat rakkaita ja hellin heitäkin,tietysti. Pyysin muitakin hellimään erikoisesti tätä tyttöä. Minusta hän oli vailla rakkautta ja syliä,hellimistä ja huomaamista.

Poikkeuksellisesti laitan tänään kaksi kuvaa. Alempi kuva on ekasta kuvasta kahden kuukauden päästä otettu. Rakas tyttö hymyili,nauroi ääneen,hihkui ja aloitteli liikkumista,pyöri ja meni vähän eteenpäinkin lattialla mahallaan ollessaan. Viimeisellä viikollani orpolassa hänet siirrettiin pois vauva-velliruokinnasta isompien kanssa syömään kiinteämpää ruokaa.

Arvaa onko ikävä! Joskus mietin,onko oikein mennä hetkeksi rakastamaan näitä lapsia ja saada heidät myös kiintymään itseeni. Poislähtöni oli taas yksi hylkääminen ennenkin hylätyille lapsille. Ikävä on varmasti molemminpuolinen. Sydän sanoo muutakin mutta en tiedä mikä on oikein.