Luin Shlomo Venezian järkyttävän kirjan Sonderkommando. Olen lukenut lukemattomia kirjoja mitkä kertovat keskitysleireistä ja natsien hirmuteoista. Tämä kirja on yksi joka tekee lähtemättömän vaikutuksen ja jota ei voi lukea noin vain, nopeasti hotkaisten. Oli pakko pitää taukoja ja lukea muita kirjoja välillä ja jatkaa taas.
Kirjan takakannesta:" Shlomo Venezia oli 21-vuotia joutuessaan Auschwitzin keskitysleirille. Hänestä tehtiin sonderkommandovanki,jonka tehtävänä oli hävittää kaasukammiossa tapettujen ruumiita. Näistä vangeista selvisi hengissä ainoastaan muutama. Shlomo Venezia on yksi heistä. Ainutlaatuisen tarinansa hän halusi kertoa jottei mitään vastaavaa enää tapahtuisi."
Kirja on järkyttävä kuvaus ihmisen raakuudesta ja toisten hyväksikäyttämisestä. Nuoret pojat jotka valittiin tekemään likainen työ,raahaamaan ruumiit pois kaasukammiosta,leikkaamaan kuolleiden naisten hiukset ja kiskomaan kultahampaat ruumiiden suusta jne,muuttuivat vähitellen kuin roboteiksi. He tottelivat käskyjä koska heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Niskuroija sai aina saman kohtalon,luodin niskaan tai hän joutui muiden seuraksi kaasukammioon.
Pätkä kirjasta:" Onko teillä nykyään tarvetta kertoa kokemuksistanne? Silloin kun voin hyvin. Mutta vaikeaa se on. Ja olen luonteeltani tarkka,haluan,että asiat esitetään selkeästi ja perusteellisesti. Kun käyn puhumassa koulussa,joissa opettaja ei ole valmistellut oppilaita kunnolla,loukkaannun syvästi. Kerran saavuin yhteen luokkaan ennen opettajaa,ja muuan oppilas tuli kysymään mistä tunnilla puhuttaisiin. Mutta yleensä puhuminen kouluilla on hyvin antoisaa. Saan joskus liikuttavia kirjeitä niiltä,joita kertomukseni on koskettanut.
On lohduttavaa tietää,etten puhu kuuroille korville,sillä leirikokemuksista kertominen on valtava ponnistus. Se herättää kuitenkin piilevän tuskan,joka ei jätä minua koskaan rauhaan. Kaikki on hyvin ja sitten,yhtäkkiä,tunnen itseni epätoivoiseksi. Aina kun iloitsen jostakin,jokin sisälläni menee lukkoon. Se on kuin jonkinlainen sisäinen särö. Kutsun sitä eloonjääneiden sairaudeksi. Se ei ole pilkkukuume,tuberkuloosi eikä mikään muu niistä taudeista mitä leirillä sairastettiin. Se on sairaus joka kalvaa meitä sisältäpäin ja tuhoaa kaikki riemuntunteet. Olen kantanut sitä leiriaikojen kärsimyksistä lähtien. Se sairaus ei ikinä suo minulle ilon tai huolettomuuden hetkiä. Se on mielentila joka nakertaa jatkuvasti voimiani."
Kirja kertoo rehellisesti siitä mielettömyydestä missä tuhannet ja miljoonat ihmiset joutuivat elämään toisen maailmansodan aikana. Harva selvisi hengissä mutta onneksi joku on jäänyt kertomaan asiat vielä jälkipolville. Kirjassa on mukana myös pieni historiakatsaus keskitysleirien syntyyn.
Suosittelen jokaiselle luettavaksi!
